Ahdistaa...

Ahdistaa. Koko ajan ahdistaa.. En tiedä miten tän sais pois kun silmät vetisinä kirjotan ettei ois niin paha olla. Raajat puutuu ja hengittäminen sattuu.. Tää on jotain niin helvettiä. Kun sais sisäistettyä sen ettei tähän oikeesti kuole tai sekoo, muttakun se on niin saatanan hankalaa kun oireet on mitä on.. Kun pystyis ees pysyyn jotenkin järjissään tässä. Tottakai mä valitan kun on siihen aihetta, mut kuka mua auttaa kun en itekään tiedä miten se tehdään? Toisinaan sitä haluu vaan kuolla pois ettei tuntis tätä helvetinmoista tuskaa, mutta toisinaan sitä pelkää.. Kuolema, mitä se on? Onko Jumala se miksikä tuntee olonsa ennen kuolemaansa? Se rauha sisällä? Mä en tosiaan tiedä. Kun sais selvyyden edes johonkin.. Edes vittu johonkin. Mut sitä on vaan niin hukassa ettei itekään tajua. Haluu vaan että joku sanoo sulle asiat niinkun ne on kun ei sitä ite käsitä. Vittu mitä paskaa mä sanon. Huoh.. Kertokaa mulle miten ahdistuksen saa pois?

Kaks ja puol kiloo

nyt on hyvät fiilikset vihdoin! kävin äsken vaa'alla ja se näytti kaks ja puoli kiloo vähemmän kun sunnuntaina. :) mulla on hyvät fiilikset et tää onnistuu. laihduttaminen. ehkä nesteet sitä nesteet tätä, mut kuitenkin oon pudottanu painoo. :) ihan sikahienoo. kyllä mä juon vettäkin aika paljon päivässä mut silti housut alkanu tippuu vaikka vyö ei mee enää kireemmälle. hieno suoritus multa. tää on se asia joka pitää pitää mielessä, laihdutus. :)

Siivousintoilijana

mä heräsin tänään vartin yli kahdeksan ja nukuin vihdoin kunnolla, vissiin jotain kymmenen tuntia. no nyt sitten oon taas puunannu kämppää tunnin verran vaikkei siellä ollut oikeestaan edes mitään siivottavaa. pesin vessaa, imuroin, pesin lattian, tiskasin, pesin pyykkiä, vaihdoin lakanat ja niin edelleen. lakanoitten vaihto ja tiskaaminen oli ihan järkevää, mutta mä imuroin ja pesin lattiat viimeks maanantaina. oli vaan pakko tehdä se uudelleen, tuli semmonen olo. pesin myös mun jo valmiiks puhdasta keittiöö ja siirtelin tavaroita paikasta a paikkaan b ja mietin että missä ois hyvä niiden olla. en oo koskaan tykännyt siivota, en koskaan. mutta nyt jynssään kämppääni joka päivä. ihan hullua. mä aloin eilen jatkamaan mun omaelämänkertaani jonka oon alottanut 15-vuotiaana. joskus pari vuotta sitten jatkoin sitä vähän ja eilen kirjotin sitten aika runsaasti sitä. oli pakko. se oli kyllä ihan kivaa mut tein siitäkin jotenkin pakonomaisen itselleni. me tutkitaan nyt mun masennusoireita yhdessä tän mestan ohjaajien ja opiskelijan kanssa. se on ihan hyödyllistä. siinä huomaa kyllä kuinka pohjalla on mut ehkä joskus se on avuks masennuksen ehkäisyssä. meen nyt tekeen taas jotain randomia puuhastelua että saan tätä energiaa johonkin purettua. voivoi. en oo ihan normaali lapsi.

Avoimesti sekasin päästäni

mieliala heitelly tänää aika rajusti maanisuudesta ihan itkemiseen asti. syöminen jäänyt tältä päivältä kokonaan pois. oon juonut kahvia ja vettä tässä kuitenkin. vituttaa olla tämmönen ja tän näkönen, se on ahdistavaa. kumpa sais vaan ittensä muutettua ihan kokonaan hetkessä. siis ulkomuodolta. mä oon kuitenkin kokenut olevani aika kiltti ihminen, en mä lähtis mun persoonaa muuten muuttamaan muutakun mieltä tasasemmaks. oispa vaan helppoo unohtaa menneisyys ja elää hetkessä. kelaan ihan liikaa asioita, kuten kaikkee maailman pahuutta ja omaa historiaa. oon nyt ollu 13 päivää selvinpäin, se on ihan jees. mulla on maksa-arvot niin koholla että pitää tässä nyt yrittää olla juomatta. niin ja ihan mielialojenkin takia. mua oksettaa ajatus syömisestä eikä mun ees tee mieli syödä. nälkä tietenkin tulee välillä mutta en jaksa päästää sitä valloilleen. se menee kuitenkin jossain kohtaa ohi. tää mielialojen heittely on oikeesti tosi rankkaa. ei sitä käsitä. ennen mä kelasin et mikä vitun maanisuus, ennenku tää alko mulla. mä mietin et miten se sit eroo onnellisuudesta ja ilosta, miten sen tunnistaa.. mutta kyllä sen helvetti tunnistaa. kun ahdistaa jo tää pakonomanen tekeminen ja meneminen. en haluu lähtee kämpästäni pois, mutta mun on välillä pakko. teen ennemmin asiat täällä. kaikkee luovaa mä pyrin tekeen ja tupakkaa menee varmaa 30 päivässä. mun piti lopettaa röökinpoltto, mutta ehkä se ei just nyt oo ajankohtasta. menis vaan viä enemmän sekasin. oon nyt jotai viikon verran kirjotellu päiväkirjaa, se on mulle ihan uutta, mutta sekin on jo pakonomaista mulle. koko ajan pitää tehdä jotain mutta silti on niin perkeleen allapäin vaikka vauhti on kova. millon tää paska loppuu?

Mielialan seuranta

ensinnäkin tein itse tämmösen vitun hienon mielialapäiväkirjan. siihen on tarkotus joka päivän kohdalle laittaa laatikkoon aamuisin, päivisin, iltaisin ja öisin hymiö mikä kuvaa sitä fiilistä mikä on päällä. yö myös sen takia koska nykyään valvon enemmän. olen myös huomioinut unen määrän. sitten voi vapaasti kirjottaa mitä kuuluu milläkin hetkellä.

sitten mulla on toinen mielialapäiväkirja jonka hirtin, mutta se on yksinkertaisempi, koska sitä täytetään vaan kerran päivässä.

Mieli Ku Vitusta

miten tässä nyt selittäis tän kaiken, noooo..
ensinnäkin tänään sain päähänpiston että siivoon koko kämpän niin hyvin kun pystyn, mutta sitten tuli uusi päähänpisto että vaihdan järjestyksen ihan päikseen. niinhän siinä kävi että iltakahdeksasta iltakymmeneen mä vaihdoin järjestystä ja siivosin. oon oikeestaan ihan sekasin. en oo todellakaan läheskään oma itseni. nykyään mä siivoon joka päivä, ennen mä siivosin hyvällä lykyllä kerran kahessa viikossa sillee jotenkuten. nyt kaiken pitää olla ihan järjestyksessä. oon tavallaan ihan vitun manioissa mut sit kuitenkin oon allapäin, masentunut sekä ahdistunut. no nyt ainakin kämppä kiiltää ja niin edelleen. oon ottanu jo aikoja sitten mun iltalääkkeet, 500mg ketipinor depottia ja tässä mä vielä yritän pitää silmiäni auki. uni on jotenkin pakkopullaa nykyään. kello on siis 23.40 ja otin iltalääkkeet joskus öö ehkä kohta kaks tuntia sitten. mä en halua nukkua ja vielä vähemmän haluan syödä. uni on vähentynyt about puolella ja syöminen jääny ihan olemattomaks. en tiedä mikä mua niinsanotusti vaivaa koska tää kaikki on mulle aivan uutta. tää vauhti ja meno. kaikki menee niin nopeeta ja lujaa. oon ehkä siitäkin ahdistunut plus kovin masentunut esim menneisyyden jutuista ja siitä mitä käyn nyt läpi. tuleeko tästä koskaan noustua ja että jaksanko mä edes ponnistaa ylöspäin? vaikeita asioita käyn läpi pääni sisällä.. todella vaikeita joita en voi tähän kirjoittaa. mutta ensinnäkin mä oon niin paskana etten oo saanu kun peruskoulun käytyä. ollu jo kymmenen vuotta ihan riekaleina. toki on mulla ilonkin hetkiä, mutta tekeekö se musta onnellisen? ja pintapuolelta kaikki voi näyttää todellakin ihan vitun hyvältä, mut se mitä mun pääkoppa sanoo, ei ole onnellisuutta eikä iloa. otan kaiken itelleni, kaiken duunin vastaan mitä mä nyt voin tehdä ja niitä mä häärään päivät pitkät. musaa teen välillä monta biisiä päivässä, mutta yleensä ainakin yhden päivässä jollekin projektille. sekin on lisääntynyt. mulle sanotaan et pitäis syödä ja nukkua, mutta ne tuntuu niin hemmetin vastenmielisiltä teoilta etten kertakaikkiaan edes pysty kunnolla. yritän nyt kuitenkin sen verran kunnioittaa itteeni että yritän ottaa kaiken avun vastaan mitä mulle vaan suinkin annetaan.. mutta helppoo se ei ole, kun ei vaan yksinkertasesti jaksa uskoo parempaan tulevaan. en sano parempaan huomiseen koska huominen, se ei ole parempi. mutta ehkä joskus. no, aika sen näyttää, mutta oon kelannut että "aika on kun aika tulee", koska on mun aikani? niinkun ylipäätänsä mitään? toisinaan sitä haluaa kuolla ihan hirveesti, on ihan toivoton. ja toisinaan sitten juoksee kämppää kaks tuntia ympäri tavarat kainalossa ja siirtelee niitä miten sattuu. mut en mä silti kelaa olevani iloinen vaikka sainkin jotain aikaseks. mä saan paljonkin aikaseks, mutta se ei anna mulle minkään näköstä hyvää tunnetta. vielä jonain päivänä mä palan loppuun asioitteni kanssa. mulla on jo burn out ajattelusta. ajattelen ihan liikaa. niinkun kaikkea, mutta yleensä vaan pahoja asioita. kaikkee julmaa mitä maailmassa on. mitä kun tulee seuraava pettymys tai menetys? mitä mä sitten teen? miten mä sitten jaksan jos en nytkään jaksa? äh.. vaikeeta. onko tässä maailmassa muita joilla samoja oireita? tietenkin tää viittaa kaksisuuntaiseen mutta mulla on myös se epävakaa. jotenkin sitä on vaan ihan pihalla. kelaa ihan liikaa. kelaa kelaa kelaa. pää ei kestä. ajatukset vaihtuu sekunnin välein ja puhe on nopeeta ja semmosta ailahtelevaa. mua nyt tässä kuitenkin tutkitaan koko ajan, mutta toistan itseäni kysymällä:

miten mä jaksan?

#KIUSATTU

Tämä video on sitä varten että sitä kuuluu jakaa! Tämä video on omistettu jokaiselle jota on kiusattu ja jokaiselle joka on kiusannut. Tämä video kertoo siitä pahimmasta ja vaikeimmasta asiasta josta mua henkilökohtasesti on kiusattu. Toivon että juuri sinä, joka koet tän videon hyväksi ja sua on kiusattu, uskallat ottaa kopin haasteesta ja tehdä oman videon, tekstin, kuvan, ihan minkä vaan jossa kerrot kuinka suhun sattui. Poistetaanko kiusaaminen nyt vai myöhemmin? Yritetään tehdä edes jotain asialle, jooko? Tässä mun videoni ‪#‎KIUSATTU‬.

YLE: Työkyvyttömyyseläkkeellä 22-vuotiaana (kai mä sit oon syrjäytynyt)

linkistä voi käydä tsekkaan mun haastattelun parin vuoden takaa :)

http://yle.fi/uutiset/tyokyvyttomyyselakkeella_22-vuotiaana_kai_ma_sit_oon_syrjaytynyt/6816576

Vertaistyön merkitys

mä oon käynyt tampereen kulttuuripajan vertaisohjaajakoulutuksen ja siitä sit aloinkin vetään ryhmää muille mielenterveyskuntoutujille. homman nimi on siis se että koulutetaan kuntoutujia ja ne taas jakaa osaamisalueitaan muille kuntoutujille omien voimavarojensa ja osaamisiensa mukaan.

mä aloin vetään ryhmää jossa pääpointtina oli hyvä, rento ja avoin mieli sekä räppi. mä en oikeestaan koskaan miettinyt sen suuremmin miten vedän sitä ryhmää, miten valmistelen sen tai mitä siellä on pakko tehdä. kaikki lähti ryhmäläisistä ja musta, me oltiin yhteinen tiimi. mä kuitenkin suunnittelin tietenkin että mitä milläkin kerralla on mahdollisuus tehdä. ensin harjoteltiin vähän leikkimielessä räppäämään leevi and the leavingsin teuvo maanteidenkuningasta ja sit ruvettiin kirjotteleen omia sanotuksia. ekan kolmen kerran aikana hiottiin omia sanotuksia ja päästiin sitten bändikämppään vetään niitä toisillemme livenä. sit oli viikon tauko ja suunniteltiin seuraavan ryhmän vetämistä.

no mä jatkoin räppiryhmän vetämistä johon tuli myös uusia kävijöitä. viiden ryhmäkerran aikana saatiin kirjoiteltua omia riimejä, tehtiin omia biittejä, harjoiteltiin livenä ja sitten äänitettiin biisit purkkiin ja miksailtiin niitä. meininki pysy koko ajan rentona ja hyvänä koska mitään ei ollut pakko tehdä vaan annoin ennemminkin siihen mahdollisuuden että saa tehdä.

nyt pidän lomaa viisi viikkoa, mutta aion jatkaa vertaisohjaajuutta sen jälkeen.

mä oon myös käynyt muiden vertaisohjaajien vetämissä ryhmissä ja tää toiminnallinen vertaistuki on mun mielestä loistavaa. siis todella jees. se on rikkaus että on tämmönen mahdollisuus jossa saa harjotella muiden taitojen avustuksella sitä omaa juttua mikä kiinnostaa. oon todella kiitollinen että oon päässyt mukaan tämmöseen juttuun.

vertaistuki on todella tärkeää ihmiselle, vaikka ongelma olisi mikä. mun mielestä jokaisen ihmisen kuuluis saada vertaistukee, oli asia mikä hyvänsä. ja nimenomaan niin että asiasta ei ole mikään pakko puhua sen enempää kun pystyy vaan toiminnan kautta lähtee purkamaan omia tunteitaan ja tuntemuksiaan.

vertaisohjaajana oleminen on antanut mulle lisää itseluottamusta ja toivoa. ei mun tarvii olla paras siinä mitä teen, se riittää mitä osaan. ja mulle ei ole ollu tärkeintä ryhmän vedossa se, mitä itse siitä saan tai oon saanut. vaan se että muut on saanut siitä tekemisestä intoa ja toivoa ja ehkä jopa uuden harrastuksen.

suuri hatunnosto kaiken tän hyvän työn kipinälle. hänelle kenestä tää kaikki on lähtenyt.

kulttuuripajat kunniaan! :)

Orivesi

synnyin orivedelle. lapsena se meni, teininä se melkein meni, mutta nyt se ei enää mene. en kaipaa sinne takas. jos oisin saanut valita, olisin syntynyt helsinkiin. mä oon jotenkin kaupunkityyppiä. olihan siellä kavereita, olihan siellä kotibileitä. ja perhe. haluisin vaan olla vapaa menemään, ilman diagnooseja ja mielenhäiriöitä. mä haluun lähtee ja olla vapaa. orivesi kahlitsi mua, en ollu siellä rehellinen itelleni, halusin olla, mut en ollut. mä ryyppäsin ja ryyppäsin ja vedin lääkkeitä. ei kukaan ois voinu tehdä toisin, muutakun minä. mun ois pitänyt lähteä. nyt mä oon tampereella ja tää on ihan kiva. mut ei paras. mä tarviin tietynlaista hälinää ympärilleni. piirit on niin pienet. ehkä jonain päivänä mä vielä elän.